Asianajajat, barrikadeille!

uutiset helmikuu 25, 2019 Kirjoittaja:

Artikkeli on julkaistu Advokaatin numerossa 01/2019 

Berit Reiss-Andersen on asianajaja ja Nobelin rauhanpalkintokomitean puheenjohtaja sekä entinen valtiosihteeri ja rikoskirjailija. Nyt hän kannustaa lakimiehiä taisteluun.

Teksti ja kuvat Antti Kirves

Kun Gunnar Reiss-Andersen toisen maailmansodan aikaan kirjoitti sodanvastaisia tekstejään, hän ei voinut vielä tietää, mistä hänen pojantyttärensä aikanaan tunnettaisiin. Reiss-Andersen oli runoilija, joka tuli tunnetuksi Norjan vastarintaliikkeen äänenä. Hänen pojantyttärensä taisi periä parikin ominaisuutta vaariltaan, kuten suhtautumisen sanojen tärkeyteen.

Isoisäni ei ollut poliittisesti kovin selkeäsanainen, mutta hän oli hyvin äänekäs sotarunoudessaan. Kun Norja miehitettiin ja kun sen vielä tekivät fasistit, oli hänen mielestään jokaisen velvollisuus toimia. Hänen elämänsä oli taiteessa ja kirjallisuudessa. Jos minussa on jotakin heistä – minulla oli myös aivan erityislaatuinen isoäiti –, olen otettu! Meidät kasvatettiin puhumaan ja kirjoittamaan korrektisti. Yritän olla vähän rennompi, mutta poikani on tässä suhteessa tiukka omille lapsilleen. Joten selkeäsanaisuus selvästi kulkee meillä suvussa, Berit Reiss-Andersen nauraa.

Kun hän seisoo Oslon kaupungintalon juhlasalin korokkeella puhumassa, hän tietää, että hetki on historiallinen. Salissa on ehkä tuhat ihmistä ja television kautta hetkeä todistavat miljoonat muut. Hän ojentaa palkinnot, on vähän niin kuin itsensä ulkopuolella ja tietää, että se mikä tapahtuu, on paljon häntä itseään suurempaa. Hän on pelkkä symboli, joka edustaa komiteaa ja Alfred Nobelia, 120 vuotta tämän kuoleman jälkeen.

Nobelin rauhanpalkinto käsittää rahapalkinnon, diplomin sekä mitalin. Mitali on 24 karaatin kullalla päällystettyä 18 karaatin kultaa, ja se painaa paljon. Pro pace et fraternitate gentium, ”Rauhan ja ihmisten välisen veljeyden puolesta”, lukee mitalin kääntöpuolella.

Joulukuussa Berit Reiss-Andersen taas ojentaa kultamitalin ja diplomin rauhanpalkinnon saajalle, niin kuin on antanut niinä kolmena vuonna, jotka hän on ollut Nobelin rauhanpalkintokomitean puheenjohtaja.

Musiikki on kaunista. Jännitämme, miten palkittu puhuu palkinnostaan. Ilmassa on sähköä. Seremonian jälkeen tarjoan yleensä kaupungintalolla lounaan pienelle joukolle lähimpiä perheenjäseniä ja ystäviä. Lastenlapseni tulevat. Olo on tyhjä ja samalla helpottunut, ehkä samankaltainen kuin isoissa häissä, joissa morsian ja sulhanen eivät ole ihan omia itsejään kirkossa alttarille astellessaan, vaan jotenkin isompia versioita itsestään. Mutta on tärkeää muistaa, että palkintotilaisuudessa on vain yksi päähenkilö ja vain yksi syy, miksi me kaikki olemme paikalla: palkinnon saaja. Minun tehtäväni on antaa hänen loistaa.

Reiss-Andersenin sydäntä lähellä ovat myös naisten oikeudet. Hän oli paikalla komitean jäsenenä vuonna 2014, kun pakistanilaisesta Malala Yousafzaista tuli tähän asti nuorin rauhanpalkinnon saaja.

Etukäteen meitä jännitti, sillä hän oli kuitenkin vain 17-vuotias. Mutta sitten hän piti sen upean puheensa, yhden parhaista mitä olen koskaan kuullut. Malala oli käynyt pakolaisleireillä puhumassa tytöille koulutuksen tärkeydestä. Hän kutsui 15 näistä tytöistä palkinnonjakotilaisuuteen, ja he istuivat eturivissä. Se oli valtavan liikuttavaa, mutta se oli heidän hetkensä. Minä olen etuoikeutettu nainen eikä minun ole soveliasta itkeä sellaisessa tilanteessa. Heillä oli se tausta ja ne kokemukset. He olivat kärsineet.

Alfred Nobel, tiedemies ja keksijä, loi nimeään kantavan rauhanpalkinnon, koska hän uskoi rauhan edistämiseen. Nobelin rauhanpalkinto on edesauttanut aseistariisuntaa maailmassa, vahvistanut kansakuntien välistä veljeyttä ja auttanut luomaan rauhaa edistäviä instituutioita. Nobel uskoi, että lainkäytön välineet ovat vaihtoehto aseellisille konflikteille. Hän kannatti kansainvälistä sovinto- ja välimiesmenettelyä ja yhteisymmärryksen luomista.

Rauha on myös Reiss-Andersenille tärkeä arvo. Hän miettii hetken vastausta kysymykseen siitä, onko hän enemmän optimistinen vai pessimistinen tulevaisuuden suhteen.

Kun katsoo maailmaa nyt, voi tietysti tulla uskonpuute. Mutta minun ja rauhanpalkintokomitean tehtävänä on tunnistaa juuri se edistys, ja palkita siitä. Yhteiskuntatieteilijät sanovat, ettei maailmassa ole koskaan ollut yhtä paljon rauhaa kuin nyt. Se on varmaankin totta, jos lasketaan konfliktien tai niissä kuolleiden määrää. Mutta täytyy olla sokea, jos ei huomaa laajempaa kuvaa.

Erityisen huolissaan hän on Euroopassa ja läntisessä maailmassa laajemminkin nousseesta populismista, kovenevasta puheesta sekä joidenkin valtioiden ajautumisesta hiljalleen kohti autoritarismia.

Olen ymmälläni Puolan tilanteesta. Maa sentään johti eturintamassa sitä poliittista liikettä, joka mursi Berliinin muurin, ja puolalaiset taistelivat kovasti demokratian ja laillisuusperiaatteen eteen. He ovat olleet hyviä EU-jäseniä – ja he ovat myös hyötyneet EU:sta valtavasti. Sitten he olivat ensimmäisiä, jotka luopuivat noista periaatteista – ja minkä vuoksi? Nationalismin, jossa on autoritäärinen vivahde. Miksi kansalaiset haluavat luovuttaa kalliisti hankitun vapautensa ja valita sen sijaan sellaisen turvallisuuden, jota populistit heille lupaavat?

Hänen mielestään historia toistaa itseään.

Maailma on muuttunut, mutta ei se minusta nyt ole sen kompleksisempi kuin 1930-luvulla. Weimarin tasavallassa ihmiset äänestivät diktaattorin valtaan. Turkin ja Unkarin johtajia ei minusta voi kutsua diktaattoreiksi, mutta he ovat johtajia, joissa on hyvin autoritäärisiä piirteitä, ja heidät on äänestetty johtoon. Tämä historiallinen vastaavuus huolestuttaa minua syvästi.

Asianajajan työtä Reiss-Andersen, itsekin pitkän linjan rikosasianajaja ja asianajotoimiston osakas, pitää valtavan tärkeänä – ja paljon muunakin kuin vain päämiesten avustamisena.

Jotta voimme avustaa päämiehiämme, pitää olla oikeusvaltioperiaate, mutta näinä vaikeina aikoina tuon periaatteen kunnioitus on vähentynyt. Se näkyy selvimmin Puolan, Romanian, Turkin ja Unkarin kaltaisissa maissa, mutta myös Norjassa, jossa oikeusvaltiosta on perinteisesti pidetty vahvasti kiinni.

Ongelmana on hänen mielestään se, että oikeussektorilla ei ole tarpeeksi taloudellisia resursseja. Oikeudenmukaisen yhteiskunnan ylläpitäminen maksaa. Samalla tuomioistuimet ja muut oikeusalan toimijat jäävät kansalaisille usein melko näkymättömiksi.

Ihmiset tyrmistyvät heti, jos poliisi sanoo, ettei sillä ole resursseja tutkia rikoksia. Mutta vielä tärkeämpää olisi, että resurssit riittävät tehokkaisiin tuomioistuimiin. Oikeusjutut pitää saada ratkaistuksi kohtuullisessa ajassa. Me asianajajat näemme nämä muutokset nopeammin kuin suuri yleisö ja toisaalta myös ymmärrämme niiden merkityksen poliitikkoja paremmin.

Hänestä asianajajana olemiseen kuuluu syvä kiintymys oikeusjärjestelmään ja oikeusvaltioperiaatteeseen, ja velvollisuus puolustaa näistä kumpaakin. Vastuu ulottuu yhteiskuntaan laajemminkin. Pro bono -työstä on Reiss-Andersenin mielestä tullut trendi, joka on peritty Atlantin takaa.

Yhdysvalloissa kaikkia lakifirmoja velvoitetaan pro bono -työhön. Siellä tavallaan mitataan sosiaalista vastuunkantoa sen perusteella, montako tuntia lahjoittaa pro bonoon. Ja pro bono on tietyissä tapauksissa erittäinkin hyvä asia. Mutta sosiaalisella vastuulla on paljon laajempi ulottuvuus ja huomattavasti syvempi merkitys. Ei ole oikein, että ihmisten oikeudellisia perustarpeita hoidetaan pro bono -työnä. Jokainen tietää, että isoissa lakitoimistoissa ne tehtävät saa hoitaakseen nuorin ja vähiten pätevä asianajaja. Kansalaisten lainopillisen avustamisen perustarpeet ovat Euroopan ihmisoikeussopimuksen artiklan 6 perusteella valtion vastuulla. Se on hyvin tärkeä periaate, ja meidän tehtävämme asianajajina on puolustaa sitä.

Haluaisiko hän asianajajat barrikadeille?

Ehdottomasti! Jokin aika sitten Amsterdamissa oli iso mielenosoitus, jossa asianajajat osoittivat mieltään kaavuissaan. He vastustivat oikeusapuohjelmien lisäleikkauksia. Juuri niin meidän asianajajien pitää tehdä! On meidän velvollisuutemme nousta puolustamaan näitä periaatteita, ydinarvojamme. Kuka niistä pitää huolen, jos emme me itse?

LENTÄVÄ AJATUS

Olen kirjoittanut kaksi rikosromaania yhdessä ystäväni, Norjan entisen oikeusministerin Anne Holtin kanssa. Olin Annen valtiosihteeri. Tulomme politiikkaan oli ollut dramaattinen, ja niin oli lähtömmekin. Se oli hullua aikaa. Anne joutui jättämään ministerintyönsä terveyssyistä. Minä jatkoin valtiosihteerinä jonkin aikaa, mutta en pitänyt uuden ministerin toimintatavoista ja lähdin. Anne ehdotti, että tekisimme yhdessä kirjan, ja niin me istuimme koko ennätyskuuman kesän 1997 sisällä ja kirjoitimme. Minulle se oli uusi maailma. Ensimmäinen kirja oli menestys, ja pari vuotta myöhemmin teimme toisen. Usein kysytään, tuleeko minulta vielä joskus uusi kirja. En oikein tiedä. Kirjoittaminen vie aikaa, ja kun minulla on asiakkaita, juttuja, valmistautumista oikeudenkäynteihin ja sitten vielä komiteatyö, ei aikaa juuri ole. En osaa herätä viideltä, kirjoittaa pari tuntia kirjaa ja lähteä sitten töihin. Toisaalta olen oppinut, että elämä vie yllättäviin suuntiin. Never say never.”

Lue lehden näköisversio

Jaa:Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on Google+Email this to someone
Matkalla tulevaisuute… helmikuu 4, 2019 Lisää löylyä! maaliskuu 21, 2019